kun tänään lähden

hei ihmiset, mä lähen tänään. Oikeestaan 3 tunnin päästä.

Pitäis kai hyppiä ilosta kattoon, mutta en ees viitsi esittää sellasta, koska oikeestaan musta tuntuu nyt just kuinka jotain revittäis musta irti ja lyötäs ilmat pihalle. Uskokaa mua, ei tee oikeen mieli just nyt hehkuttaa.

Toki kiva lähtee ja kaikkea eikä jännitä yhtään. Ei musta ei nyt just tunnu muuta kun tuskaselta, tuskaselta ja tuskaselta.
Tää on sitä mitä oon halunnu kauan ja edelleen haluan, haluaisin vaan hypätä nyt puol vuotta eteenpäin. Ei, haluisin hypätä tasan 282 päivää ja istua nyt lentokoneessa matkalla kotiin.
Säälittävää, eikö?

Nooh nää on näitä päiviä. On nimittäin ollu aikasmoista vuoristorataa, välillä onnensa kukkuloilla lähössä uuteen seikkailuun ja taas yht äkkiä itken silmät irti päästä ikävästä.

Miks kaikki aina puhuu vaan siitä mahtavasta lähöstä, kuinka kaikki on kivaa? Miks kukaan ei ikinä mainitse mitään siitä hirveestä ikävän ja huonon omantunnon tunteesta, kuinka itsekkäästi jättää tänne kaikki ne ihmiset jotka tarttee sua? Tai joita kenties sä tarttet?
Eikö kukaan muu todellakaan tuntenu tuskaa hyvästellessään isosiskon? Entä parhaan ystävän perheen? Ja ennen kaikkea hyvästellessään maailman tärkeintä ihmistä, isoäitiä, joka tulee olemaan yksinäinen sun poissa ollessa, jota säkin ikävöit enemmän ku voi käsittää??

Huomenna on edessä ne kauheet hyvästit, perheen ja parhaan ystävän.

Nyt tarvittaisiin niitä kannustavia kommentteja..

Mutta pää pystyssä kohti unelmaa, eks je!